Kokemuksia...
Lähetetty: 28.11.2005 21:11
... pyydettiin, ja niitä saatte.
Olen omistanut Lada-merkkisen henkilöauton nyt kahden vuoden ajan. Tarkemmin sanottuna Samaran (jota kauppaan tuolla myytävänä-sektorilla - ostakaa pois!) 1,3-litraisella myllyllä vuosimallia 1987. Seuraavassa kerron Ladani tarinan, jotta ostajakandidaatti osaisi sitä arvostaa.
Jo auton osto oli hauskaa. Olin muuttamassa pois kaupungin humusta pienempään pitäjään ja tarvitsin kakkosautoa. Työtoverini myi lähes mitä tahansa. Viimein loppusuoralla olivat Samara ja vinyylikattoinen kutoskoneella ja automaattilootalla varustettu Opel Commodore. Lopulta kahvitunnilla sain sitten tiukan tinkaamisen jälkeen Samaran.
Perheen ykkösautona oli tuolloin erään ranskalaisen valtiollisen autotehtaan pikkuauto, joka alkoi yksinkertaisesti murentua käsiin. Parempi puolikas jäi kaupunkiin töihin, minä muutin tilapäisesti yksin korpeen. Ja kuinka ollakaan, jouduin töihin heti. Työmatkaakin oli 95 kilometriä yhteen suuntaan. No sweat, kyllä Samara kuskasi. Marraskuiset ajo-olosuhteet itärekkojen puristuksessa eivät aina olleet mitenkään juhlavat, mutta joka päivä Lada jyrähti käyntiin ja vei minut töihin. Samaa ei voinut sanoa neljää vuotta uudemmasta ranskattaresta.
Kuukaudessa ajoin Samaralla noin 5 000 kilometriä, autolle ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin laittaa bensaa tankkiin. Totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että nelivaihteisen laatikon takia bensaa kului ehkä hieman enemmän. Sorateillä ajaessa olo oli kuin Emil Trinerillä, Samara tuntui viihtyvän sorateillä - samoin myös minä.
Parempi puolikas seurasi lopulta minua maaseudun rauhaan. Tuolloin päätimme luopua epäluotettavasta ranskattaresta. Samarakin joutui juustohöylän alle. Kulutus oli liian iso noin pitkään ajoon. Molempien autojen korvaajaksi tuli sitten japanialainen peruskulkuneuvo. Mutta, Tuomari Nurmiota mukaellakseni: "mul ei oo kummempaa syytä pitää, muttei oo kummempaa syytä myydäkään..." Niinpä Samara jäi kesäisempään ja syksyisempään ajoon, siis marjastus- ja metsästysreissuille. Ja jälleen se täytti virkansa huomautuksitta.
Mutta nyt minun ja Samaran yhteinen taival alkaa olla päätöksessä. Samaran seuraajaksi on tulossa itäeurooppalaista pakettiautonrakennustaitoa edustava kuljetin. Tämä tarinani toimikoon osittain myyntipuheena Samaralleni, osittain olkoon se kunnianosoitukseni tehtävänsä moitteetta hoitaneelle ja edulliselle autolle.
Olen omistanut Lada-merkkisen henkilöauton nyt kahden vuoden ajan. Tarkemmin sanottuna Samaran (jota kauppaan tuolla myytävänä-sektorilla - ostakaa pois!) 1,3-litraisella myllyllä vuosimallia 1987. Seuraavassa kerron Ladani tarinan, jotta ostajakandidaatti osaisi sitä arvostaa.
Jo auton osto oli hauskaa. Olin muuttamassa pois kaupungin humusta pienempään pitäjään ja tarvitsin kakkosautoa. Työtoverini myi lähes mitä tahansa. Viimein loppusuoralla olivat Samara ja vinyylikattoinen kutoskoneella ja automaattilootalla varustettu Opel Commodore. Lopulta kahvitunnilla sain sitten tiukan tinkaamisen jälkeen Samaran.
Perheen ykkösautona oli tuolloin erään ranskalaisen valtiollisen autotehtaan pikkuauto, joka alkoi yksinkertaisesti murentua käsiin. Parempi puolikas jäi kaupunkiin töihin, minä muutin tilapäisesti yksin korpeen. Ja kuinka ollakaan, jouduin töihin heti. Työmatkaakin oli 95 kilometriä yhteen suuntaan. No sweat, kyllä Samara kuskasi. Marraskuiset ajo-olosuhteet itärekkojen puristuksessa eivät aina olleet mitenkään juhlavat, mutta joka päivä Lada jyrähti käyntiin ja vei minut töihin. Samaa ei voinut sanoa neljää vuotta uudemmasta ranskattaresta.
Kuukaudessa ajoin Samaralla noin 5 000 kilometriä, autolle ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin laittaa bensaa tankkiin. Totuuden nimissä täytyy tunnustaa, että nelivaihteisen laatikon takia bensaa kului ehkä hieman enemmän. Sorateillä ajaessa olo oli kuin Emil Trinerillä, Samara tuntui viihtyvän sorateillä - samoin myös minä.
Parempi puolikas seurasi lopulta minua maaseudun rauhaan. Tuolloin päätimme luopua epäluotettavasta ranskattaresta. Samarakin joutui juustohöylän alle. Kulutus oli liian iso noin pitkään ajoon. Molempien autojen korvaajaksi tuli sitten japanialainen peruskulkuneuvo. Mutta, Tuomari Nurmiota mukaellakseni: "mul ei oo kummempaa syytä pitää, muttei oo kummempaa syytä myydäkään..." Niinpä Samara jäi kesäisempään ja syksyisempään ajoon, siis marjastus- ja metsästysreissuille. Ja jälleen se täytti virkansa huomautuksitta.
Mutta nyt minun ja Samaran yhteinen taival alkaa olla päätöksessä. Samaran seuraajaksi on tulossa itäeurooppalaista pakettiautonrakennustaitoa edustava kuljetin. Tämä tarinani toimikoon osittain myyntipuheena Samaralleni, osittain olkoon se kunnianosoitukseni tehtävänsä moitteetta hoitaneelle ja edulliselle autolle.
