Golf Samara
Lähetetty: 21.8.2014 13:12
Laittelen tämän tänne kaverin puolesta esille.
Samaraparka
Kertomus on minä-muodossa kunnioituksesta juuri edesmennyttä opettajaani kohtaan. Hänen elukkaopin pistokkaissaan oli kerran otsikko: Olen hauki ja kerron itsestäni. Muistan luokkatoverini Vasilin aloituksen: Synnyin siten, että äitini ui Toukokuun alussa synnyinlahteensa ja laski mätinsä kutupaikalle. Kohta saapui isäni ja laski kutinsa mätipaikalle. Itse voin saavuttaa noin kuuden kilon painon, mutta jotkut vaimoistani saattavat painaa yli 20 kiloa. . .
En ole koskaan pitänyt pahana joidenkin Lada-siskojeni kohtaloa joutua Siperian pakkasiin onnettomiin tieolosuhteisiin. Sinnehän meidät alunperin on suunniteltu. Olin toiminut mallina, kun autotehdasta mitoitettiin sisariani valmistamaan. Kun Ugin tehtaan tutkimusyksikössä poistettiin minulla syntymästäni asti ollut voimayksikkö olin kovasti hämilläni. Kun sitten etuovieni laseihin asennettiin metalliset suojaverkot, en tahtonut pysyä nah-, korjaan pelleissäni. Pääsisin Indycar-ajoihin näyttämään cociksen ja hampurilaisten turvottamien ihmisten kuskaamiseen tehdyille jenkkilotjille miten orlovilaiset orhivoimat ovaalilla jylläävät. Lisäpontta tulevaisuudenuskolleni antoi kuulemani kiekaisu: Yahuu !
Hämmennykseni oli suuri, kun suojaverkko asennettiin myös tuulilasiini. Myös huudahdus oli tarkemmin kuultuna: ”Ihaa”. Jostain Winnie (vai oliko se Willie) Poohista joku jotain virkkoi. Alakuloisuuteni lisääntyi, kun odottamani Tsaikan viritetyn kasin sijaan konehuoneeseeni tungettiin kansanauton pikkudiiseli. Välilaippa minun ja moottorin välillä vääntää vielä käynnistintäni kieroon. Ei tee pepsodenttia hampaille, ei. Iloisuuteni rippetkin häipyivät, kun muodokkaan keulani eteen asennettiin jumalaton häkkyrä.
Minut kuskattiin siirtolava-autolla golfkentän laidalle. Aluksi aivan Aidensfieldin kumpuilevilta nummilta näyttäneet upeat maisemat ovat käyneet yksitoikkoisen tutuiksi. Haluaisin toki nähdä muutakin. Kuulin vielä, että tunnistenumeroni on viilattu pois, joten tien päälle en pääse, nyyh.
Tuhansia ja taas tuhansia palloja olen kerännyt. Lommoja olen saanut pitkin keho-, siis koriani. Toinen silmänikin on golfpallon voiman tuta. Kilometrit eivät tuhokseni koidu. Ainoa pikkulohtu on tieto siitä, että Raumalla on vanhempi, kanttisempi siskoni kokenut saman kohtalon. Ja raumalaisethan nyt tiedetään.
Arto Wiederholm
Samaraparka
Kertomus on minä-muodossa kunnioituksesta juuri edesmennyttä opettajaani kohtaan. Hänen elukkaopin pistokkaissaan oli kerran otsikko: Olen hauki ja kerron itsestäni. Muistan luokkatoverini Vasilin aloituksen: Synnyin siten, että äitini ui Toukokuun alussa synnyinlahteensa ja laski mätinsä kutupaikalle. Kohta saapui isäni ja laski kutinsa mätipaikalle. Itse voin saavuttaa noin kuuden kilon painon, mutta jotkut vaimoistani saattavat painaa yli 20 kiloa. . .
En ole koskaan pitänyt pahana joidenkin Lada-siskojeni kohtaloa joutua Siperian pakkasiin onnettomiin tieolosuhteisiin. Sinnehän meidät alunperin on suunniteltu. Olin toiminut mallina, kun autotehdasta mitoitettiin sisariani valmistamaan. Kun Ugin tehtaan tutkimusyksikössä poistettiin minulla syntymästäni asti ollut voimayksikkö olin kovasti hämilläni. Kun sitten etuovieni laseihin asennettiin metalliset suojaverkot, en tahtonut pysyä nah-, korjaan pelleissäni. Pääsisin Indycar-ajoihin näyttämään cociksen ja hampurilaisten turvottamien ihmisten kuskaamiseen tehdyille jenkkilotjille miten orlovilaiset orhivoimat ovaalilla jylläävät. Lisäpontta tulevaisuudenuskolleni antoi kuulemani kiekaisu: Yahuu !
Hämmennykseni oli suuri, kun suojaverkko asennettiin myös tuulilasiini. Myös huudahdus oli tarkemmin kuultuna: ”Ihaa”. Jostain Winnie (vai oliko se Willie) Poohista joku jotain virkkoi. Alakuloisuuteni lisääntyi, kun odottamani Tsaikan viritetyn kasin sijaan konehuoneeseeni tungettiin kansanauton pikkudiiseli. Välilaippa minun ja moottorin välillä vääntää vielä käynnistintäni kieroon. Ei tee pepsodenttia hampaille, ei. Iloisuuteni rippetkin häipyivät, kun muodokkaan keulani eteen asennettiin jumalaton häkkyrä.
Minut kuskattiin siirtolava-autolla golfkentän laidalle. Aluksi aivan Aidensfieldin kumpuilevilta nummilta näyttäneet upeat maisemat ovat käyneet yksitoikkoisen tutuiksi. Haluaisin toki nähdä muutakin. Kuulin vielä, että tunnistenumeroni on viilattu pois, joten tien päälle en pääse, nyyh.
Tuhansia ja taas tuhansia palloja olen kerännyt. Lommoja olen saanut pitkin keho-, siis koriani. Toinen silmänikin on golfpallon voiman tuta. Kilometrit eivät tuhokseni koidu. Ainoa pikkulohtu on tieto siitä, että Raumalla on vanhempi, kanttisempi siskoni kokenut saman kohtalon. Ja raumalaisethan nyt tiedetään.
Arto Wiederholm